Tietoiseksi tuleminen. Vastuu kaikesta elämästä. Luonnollinen ruoka. Laatu ja luonnollisuus kaikilla elämän osa-alueilla.

21.8.2012

Tunteiden vapautus osa 3: huutaminen


Yksi hyvä keino vapauttaa tunteita tässä ajassa on huutaminen. Prosessi näyttää paradoksaalisesti menevän siten, että ensin meidän tulee opetella olemaan hiljaa. Tähän tarvitsemme harjoitusta ja jopa retriittejä. Kun vaimennettu, aito sisäinen äänemme on tuotu tietoisuuteemme mielen löpinöiden alta, on aika alkaa kuuntelemaan sitä. Se sanoo välillä mitä kummallisempia asioita. Ne ovat usein vastakkaisia päähämme ohjelmoitujen kulttuurillisten ohjelmointien kanssa. Ne ovat monesti vastakkaisia kaikkien mielikuvien kanssa, mitä meillä on itsestämme ja elämästä. Sitä ääntä on vähän niinkuin pakko kuunnella, jos haluaa elää totuudessa.

Välillä se ääni voi sanoa vaikka, että mene huutamaan. Todennäköisesti se jossain vaiheessa sanookin. Etenkin silloin, jos olemme luoneet itsestämme uuden tiedostamattoman mielikuvan rauhallisena, tyynenä, jatkuvasti tietoisena ja rakkaudellisena ihmisenä. Olen jo aikaa sitten luopunut tuosta kyseisestä omitusta mielikuvasta itseni suhteen. Kaikista mielikuvista pitää luopua, jos haluaa vapautta enemmän kuin mitään muuta. Olemme samalla ei-mitään ja kaikki, kun olemme irti kokemuksesta.

Kirjoitan aiheesta juuri nyt, koska tänä aamuna minut ohjattiin tekemään jotain muutakin, kuin hiljaisuusharjoitusta. Olin oikeastaan jo vähän odottanut tätä hetkeä, mutta tähän asti viestiä ei ollut kuulunut. Nyt se sitten tuli ja näyttäytyi aluksi valtavan kiukun ja ärtymyksen muodossa. Nämä tunteet pyörivät kehossani jo edellisenä iltana ja aamulla sitten kärjistyivät. Sisäinen kiukku manifestoitui tietenkin myös ulospäin; syytin olotilastani sitä, että en päässyt suunnitelmieni mukaan aamulenkille uusilla lenkkareillani. Edellispäivän kävelyllä olin saanut hiertymän kantapäähän, enkä millään löytänyt tilannetta paikkaavaa laastaria mökiltämme. Koitin hyväksyä tilanteen ja siirryin nöyrästi (tai ehkä tässä tapauksessa nöyryyttävästi) joogamaton kanssa keittiöön. Muutama aurinkotervehdys ja kiukku pyöri entistä voimakkaampana kehossani.

Huuda huuda, se ääni sanoi. Mutta missä? Mieleni sanoi. Naapurit ovat kuitenkin muutaman metrin päässä ja vauva nukkui viereisessä makuuhuoneessa. Kiskoin fivefingers-kengät jalkaani (olin siis juuri päättänyt lopettaa niillä juoksemisen asfaltilla) ja lähdin läheistä metsää kohti. Kun olin mielestäni tarpeeksi kaukana asutuksista, päästin sisäisen villipetoni irti.

Miltä sen jälkeen tuntui? Ei juuri miltään. Se vain piti tehdä. Huomasin kyllä, että kiukku katosi. Ärsytys katosi. Tiedän, että jos olisin padonnut sen sisään, se olisi kasvattanut itsensä isoksi – todenäköisesti näyttäytynyt turhautumisena, tylsistymisenä tai muuna vastaavana ajan mittaan.

Vähän aikaa sitten kävin jäsenkorjaajalla, josta mainitsinkin ohimennen. Hän sanoi, että lonkassa oleva pieni kipu saattaa juontaa juurensa eräästä sukupolvien takaisesta tapahtumasta ja että sen purkautuminen saattaa aiheuttaa tarvetta huutaa. Jos en käsittelisi tätä traumaa, se siirtyisi lapsilleni. Traumat siirtyvät kuulemma suvussa aina eteenpäin sille, jolla on kapasiteettia niitä käsitellä.

Huutaminen tekisi aika ajoin hyvää aika monelle. Esimerkiksi koirathan tekevät sitä luonnostaan, käyvät ulkona vähän päästelemässä paineita. Olemme kasvatettuja kulttuurissa, jossa on kannustettu ikävien tunteiden sisällä pitämiseen jo lapsesta alkaen. Nämä tunteet (toki yhtälailla negatiiviset kuin positiiviset) ovat varastoituneet tunnemuistiin ja vaikuttavat siellä edelleen ehkä joka päivä meihin. Mutta sen sijaan, että jäisimme niiden vangiksi loppuelämäksi, voimme tehdä tietoisen valinnan juuri nyt; vapauttaa ne keinolla, jolla emme tee tuhoa itsellemme tai muille.

Tapahtuman jälken siirryin takaisin joogamatolle tekemään loput asanat. Meditoin hetken ja uusi päivä koitti jälleen.

17.8.2012

Irti kokemuksesta


Kun valaistut, kaikki kärsimys loppuu. Tämän olet varmaankin kuullut, mutta mitä se tarkoittaa? Tiivistetysti se tarkoittaa sitä, että olemme irti kaikesta kokemastamme. Vaikka mitä elämä tuo eteemme, pystymme näkemään tilanteet ja tapahtumat itsemme ulkopuolelta. Tunteet ja ajatuksetkaan eivät enää ole omiamme. Ne ovat kokemuksia, jotka ovat hetken aikaa tietoisuudessamme ja sitten häipyvät, that´s it.

On suuri harha ajatella tai luulla, että valaistumisen jälkeen elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista. Välillä se onkin, mutta yhtä lailla tanssimme ajoittain hyvinkin piikkisissä ruusupuskissa. On helppoa olla täysin samaistunut mieleensä ja täysin irti mielestä. Välimuoto on pahin, koska siinä jojoilemme ees taas tietoisen ja tiedostamattoman välillä. Koska olemme usein saaneet kokemuksia - lyhyitä tai pidempiä - läsnäolon tilasta eli siitä, jossa unohdamme itsemme, lähdemme ajoittain mielen harhakuvan mukaan eli tavoittelemaan tuota tilaa. Emme ymmärrä, että olemme siinä tilassa koko ajan ja juurikin se usko tai samaistuminen siihen, että emme ole siinä luo sen kärsimyksen ja tiedostamattomuuden.

Varmin keino "edetä" kehityksessä tai sanotaan nyt sitten valaistua on se, että unohtaa itsensä. Jatkuva oman tilan analysointi, muiden tilojen analysointi ja omien ajatusten ja tunteiden tarkkailu suurentaa egon kuplaa. Varsinkaan meditoidessa tai yleensä kaikessa elämässä ei kannata jäädä analysoimaan "mitäköhän tuo tunne tai ajatus nyt tarkoitti". Jos keskitymme mieleemme, se vahvistuu ja uskomme entistä enemmän sen tarinoita. Free from experience.

Valaistumisen jälkeen elämässä on kyllä tunteita, ajatuksia ja kokemuksia, mutta ne ovat aina objekteja. Hetkittäin voimme vielä samaistua mieleen, mutta ajan kanssa välimatka aidon minämme ja mielemme välillä on niin suuri, että irti oleminen on varsin helppoa. Tämä tietenkin vaatii ihmisen aitoa halua. Se vaatii äärimmäistä uskoa ja luottamusta, nöyrtymistä ja rohkeutta. Se on jonkin aikaa jatkuvaa valintaa totuuden ja valheen välillä. Valheessa on helppo elää, etenkin stressitilantessa. Toisaalta on helppo olla (tai kuvitella olevansa) valaistunut flow:n hetkellä. Prosessi onneksi opettaa ja tuo eteemme tarvittavat opit.

Valaistuessa koko elämä muuttuu. Ehkä suurin merkki asiasta on se, kun et enää epäröi asiassa kuin asiassa tai varmistele elämää. Valaistuminen on sitä, kun luovutat oman valtasi jollekkin suuremmalle. Jollekkin, joka tietää paljon paremmin kuin sinä. Se suurempi näyttää tietä ja johdattaa sinut asioiden luokse. Asioiden, joita et aiemmin olisi uskonut tekevän. Ihmisten, joita et olisi uskonut kohtaavasi. Se suurempi kaappaa sinut kuin aalto ja karsii kaiken turhan elämästäsi. Mitä vähemmän sinulla on, sen paremmin oleellisen pystyy näkemään.

Miltä tuntuu olla ilman pelkoja ja epävarmuutta? Mitä on, kun luopuu tarpeesta hallita omaa elämäänsä? Mitä on eläminen silloin, kun ei tarvitse tavoitella onnellisuutta, parempaa elämää, iloa, ekstaasia tai rauhaa? Miltä tuntuu ottaa kaikki vastaan, mitä elämä tuo? Miltä tuntuu sanoa jatkuvasti kyllä tässä hetkessä elämiselle? Miltä tuntuu olla ei mitään ja samalla kaikki?

Ei miltään. Hurjimmalta ikinä! Erittäin luonnolliselta. Mitä ennen ajattelinkaan...

Monet monet ihmiset elävät täällä tavoittelemassa parempia omia tunteita ja kokemuksia. Suurin osa heidän ajastaan ja energiastaan menee siihen. Todellinen "Ikuinen rauha" sijaitsee kokijan ja kokemuksen välissä. Ensimmäinen askel heräämiseen onkin erotella kokemukset ja kokija toisistaan. Subjekti ja objekti. Lopeta kokemusten omiminen. Lopeta ajatuksiin uskominen. Tunteet eivät merkitse mitään!

Kiitos.

8.8.2012

Laajempi konteksti elämään

Aloitin kirjoittaa postausta ruokaan liittyen, mutta sisäinen impulssi sanoikin jotain muuta. Ruoka on kuitenkin loppupeleissä melko merkityksetöntä laajemmasta kontekstista nähden, vaikkakin meidän jokaisen arkielämässä se näyttelee jos jonkinlaista osaa. Suurempi rooli sillä on silloin, kun se on osana identiteettiämme jonkun tietyn ruokavaliosuuntauksen muodossa. Tällöin emme välttämättä elä vapaasti vaan sen mukaan, mitä mielikuvaa haluamme pitää itsestämme yllä. Toimii jonkun aikaa, mutta tuskin kovin kauaa.

Laajempi konteksti, mitä se oikein on näin melko tuoreen, useimmiten puoliväsyneen- ja riutuneen vanhemman näkökulmasta? Elänkö oikeasti sumussa ja kuplassa, johon mahtuu vauva, toisinaan jopa parisuhde ja joskus hetkittäin myös omat innostuksen kohteet? Aiemmin olin huolissani ympäristöstä, maapallosta, jota edelleen tuhoamme - tai näin luulen, vaikka en seuraa edelleenkään uutisia. Nyt olen tuonut itse maailmaan yhden kuluttajan lisää. Olin kuulemma sanonut siskolleni muutama vuosi sitten, että en halua tuoda lisää lapsia tähän maailmaan. Maailmaan, jota ei ehkä kohta ole enää. Miksi nyt on toisin?

Heräsin unesta, jossa olin katsellut vain omia tarpeita ja pelkoja. Pelkäsin, että maailma tuhoutuu ja että minä ja minun (mahdollisesti tuleva) lapseni tuhoutuisivat. Tuntui, että en voinut vaikuttaa mihinkään vaan oli kuin juna tulisi hitaasti kohti, enkä pystyisi liikkua pois sen alta. Ahdisti. Sitten pelkopallo poksahti rikki ja tajusin, että minun tulisikin muuttua vain itse. Todellisuus, jota katselin ei ollutkaan yhtään todellista vaan sen päällä oli ollut iso suodatin. Kun suodatin poistettiin, yhtäkkiä maailma näyttikin minulle vain positiivisen ja rakkaudellisen puolensa. Sitten sekin pallo poksahti hämmennyksen ja luopumisen seuraamana ja todellisuus oli jälleen entistä laajempi ja selvämpi. Jos yritän tulkita mielellä nykyistä tilaani tai menneitä tapahtumia, on vain tässä hetkessä muotoutuneita tulkintoja. Nämä tulkinnat voisivat sanoa nyt, että erillinen minä, johon olin samaistunut sai kyytiä, vaihe vaiheelta. Kokemukset eivät kuitenkaan loppupeleissä merkitse mitään, vaikka ne ovat olleet välttämätön osa matkaa. Mikä sitten merkitsee?

Juurikin se, että ei jää kiinni kokemuksiin. Ei jää kiinni jatkuvasti vaihteleviin tunnetiloihin, ajatusvirtaan, kelailuun tai väsymyksen nostattamaan sumuun. Eikä myöskään jää kiinni iloon, rakkaudellisuuteen, flow:hun. Eikä jää tavoittelemaan korkeita tiloja. Koska sillä, mitä minä tunnen tai koen juuri nyt, ei ole juurikaan merkitystä laajemmasta kontekstista katsottuna. Tunnetilat vaihtelevat kaikilla, se on fakta. Jos haluaa elää vallitsevassa kulttuurissa eikä lähteä meditoimaan vuorille kohtaa väkisinkin kaikenlaisia asioita, jotka nostattavat niin mukavia kuin vähemmän mukavia tunteita. Yksin eläminen nostattaa tunteita. Parisuhde vähän enemmän. Perhe-elämä vielä enemmän. Siihen sitten päälle vielä työkuviot ja muut ympäristöstä tulevat ärsykkeet. Kaikki kokemukset ja ärsykkeet on kuitenkin annettu meille, jotta voisimme kasvaa ja laajentua. Psyykkisesti, emotionaalisesti, henkisesti...Tunteet sinällään eivät kuitenkaan merkitse laajemmassa kontekstissa mitään, vaan varmin kasvu tai tietoiseksi tuleminen tapahtuukin unohtamalla itsensä ja se, mitä koemme tai tunnemme.

On välillä hyvä pysähtyä ja havahtua, kuinka paljon keskitymme itseemme, omiin tunteisiimme - siihen, miten reagoimme eri tapahtumiin - siihen, mitä minulla on tai mitä ei ole. Suurin osa päivästämme menee siihen, että mietimme omia juttujamme; omia vaivoja, omia projekteja, omia syömisiä...No, ehkä saamme jotain myös aikaseksi, mutta...

Laajemmasta konteksista katsottuna, olet vain yksi ihminen miljardista, pieni piste maailmassa, universumissa, joka on syntynyt biljoonia vuosia sitten. Sen noin 100 vuotta, mitä täällä käytämme aikaamme, käytämme lähinnä tyydyttäen omia tarpeitamme.

Siispä ulos kuplasta - ja tämä on mahdollista myös pienten lasten vanhemmille. Miten? Ensimmäinen asia, mitä jokainen voi tehdä on lopettaa jatkuva oman hyvän olon tavoittelun. En tarkoita, että elämä tulisi pistää ranttaliksi, vaan sitä, että asiat laitetaan oikeaan perspektiiviin. Älä välitä siitä, mitä tunnet. Ongelmia tulee silloin, kun lähdemme vaihtuvien tunteidemme matkaan; jos tunnemme huonoa oloa, lähdemme jollain keinolla tavoittelemaan hyvää oloa ja oman navan ympärilläpyörintä on taattu. Se riittää, että tiedostaa, että kaikista synkimmilläkin hetkillä, ehkä mielen mielestä vähiten tiedostavassa ja läsnäolevassa tilassa olemme juuri siinä, missä pitääkin. Ja tuo hetki menee ohi, mitä vähemmän sitä vastustamme.

Olennaista onkin siis perspektiivi, minkä otamme tunteisiimme. Kokemukset (kuten flow, bliss) ovat kivoja, mutta eivät useinkaan muuta meitä ja perustoimintaamme. Se, mikä meidät muuttaa pysyvästi on suhde siihen, mitä koemme. Kun emme samaistu siihen, mitä emme todellisuudessa ole (tunteet, ajatukset), elämme vapaassa elämän virrassa ja palvelemme yhteistä hyvää. Luomme kestävää tulevaisuutta. Voimme oikeasti valita, luommeko juuri nyt tulevaisuutta vai vaan toistammeko menneisyyttämme  eli erilaisia (valheellisia) uskomuksia ja mielikuvia itsestämme.

Siispä se, mitä tällä kirjoituksella haluan painottaa on se, että mikään ei ole pysyvää eikä mistään kannata yrittää tehdä pysyvää. Peacen, blissin, flown, ikuisen rakkauden ja hyvän fiiliksen tavoittelu on mahdotonta tässä ihmiskunnan tilassa, missä nyt olemme. Ellet sitten luovu kaikesta ja lähde vuorille. Silloinkin teemme sen todennäköisesti itsemme, emmekä yhteisen hyväksi.

Ps. Yhteisömme Evolutionary community on toistaiseksi lopettanut toimintansa. Annamme tilaa uudelle , kun vanha ei enää toiminut. Yhteisöllä oli aikansa ja tarkoituksensa ja nyt olemme jokainen avoimia uudelle. Joskus lopettaminen täytyy olla konkreettista, niinkuin tässä tapauksessa.

Mikäli samaistat itsesi (aidon itsesi) etsijäksi. Katsoppa tätä. Eräät jäsenistämme toimivat siellä (suomenkielinen osio).

4.8.2012

Uuden aikuiselämän ensiaskelia

Uudessa elämässäni - enkä nyt puhu vauvaelämästä vaan tietoiseksi tulemisesta - kaikki pitää aloittaa alusta; syöminen, hengittäminen, puhuminen, liikunta, parisuhteilu, ihmissuhteilu, työnteko...Uusia isoja vauvoja putkahtelee siis tällä hetkellä maailmaan pikkuvauvojen lisäksi :). Kävin tällä viikolla eräällä asiantuntevalla, kokonaisvaltaisesti ihmistä hoitavalla luontaisterapeutti-jäsenkorjaajalla ja maatessani hoitopenkissä hän kysyi, missä olen oppinut hengittämään tällä tavalla; näin oikein! Kukaan tai ainakin todella harva hengittää hänen mukaansa oikein. Tiedän tämän varsin hyvin myös itse entisenä "kiireilijänä". Pinnallinen hengitys kertoo aina siitä, että mielessä on jonkinasteinen hälinä tai kiire. Rauhallinen, syvempi hengitys kertoo taas tässä hetkessä (läsnä) elämisestä.



Kaikkea elämää voi suorittaa tai kaiken voi tehdä tiedostaen. Ensimmäinen askel tiedostavuuteen ja aidosti läsnäolevaan elämään onkin tulla tietoiseksi mielen höpinöistä ja siitä, että elää ei-läsnä. Kun ensimmäiset tiedostamisen hetket on koettu, vastuu on siirretty meille. Voimme avata silmämme, sydämemme, olla rehellisiä muille ja etenkin itsellemme tai jatkaa unessa elämistä. Kun oivallamme läsnäolon voiman, vahvistumme joka tasolla, ja pystymme täten olemaan enemmän aitoja, nämä edellämainitsemani toiminnot muuttuvat luonnollisiksi, automaattisiksi sekä terveyttämme ja oikeanlaista kasvuamme tukeviksi. Jos aluksi meidän on pitänyt hieman "koodata" itsemme syömään puhdasta luomuruokaa, nyt se tapahtuu itsestään - kehon ehdoilla. Keho hylkii vieraita aineita ja niiden syöminen aiheuttaa kokonaisvaltaisesti huonoa oloa. Ei ehkä yksi vähän huonompi valinta silloin tällöin haittaa, mutta vähänkin pidemmällä ajanjaksolla vaikutuksen huomaa. Enkä puhu edes pikaruoasta, eineksistä ja karkeista vaan ihan "perusruoasta", joka ei ole luomua tai käsittelemätöntä.

Entäpä puhuminen? Jos ennen on ollut tarve puhua, päteä tai paeta hiljaisuutta pölpötykseen tietoisuudessa turha puhe alkaa poistua. Hiljaisuus on luonnollinen tilamme ja hiljaa oleminen on "sallittua" myös yhdessäollessa. Välillä voi joutua hassuihin tilanteisiin, kun ei ole tarvetta lähteä komppaamaan toisten mielipiteitä, olla kiinnostunut mielen jutuista tai yleensä puhua small talkkia tai "shit chattiä". Toisaalta taas voi puhua jos huvittaa. Mitä ikinä silloinen hetki sinun haluaakin tekevän ja mikä tuntuu kaiken puolin hyvältä, on oikein. Muutenkin sosiaalisten kontaktien tarve yleensä vähenee ja vetovoima vetää meitä ihmisten luo, jotka tukevat sen hetkisiä (uusia) uskomuksiamme eli sen hetkistä kehitystämme. Löydämme itsemme ihmeellisistä tilanteista outojen ihmisten seurasta. Olivatko he oikeasti niin outoja?

Myös liikkuminen ja työnteko muuttuu luonnolliseksi. Emme liiku enää lisätäksemme itseemme jotain, mitä emme mielestämme jo ole. Paremmannäköinen keho ei tuo sitä täyttymystä, mitä todellisuudessa etsimme, päinvastoin. Emme myöskään tee työtä pelosta tai selviytymisen tarpeesta käsin. Emmekä tee sitä kilpailumielessä. Haluamme nyt toimia yhteisen edun eteen ja tämä on totaalisen vieras malli länsimaiselle kilpailukulttuurille, jonka monet liiketoimintamallit perustuvat juuri siihen, kuinka erottua kilpailijoista ja olla parempi kuin muut.

Parisuhde. Monet eroavat, se vain on fakta. Entinen suhde ei palvele enää kummankaan kehitystä, jos liitto tai suhde on solmittu silloisten omien tarpeiden tyydyttämistä varten. Kaikilla ihmis-ja parisuhteilla on ollut aikansa ja tarkoituksensa mutta muutos on yleensä jossain kohtaa väistämätön. Tarvitsemme tilaa, yksinoloa, luopumista entiseen elämään liittyvistä asioista vähintään mielen tasolla, mutta joskus ihan konkreettisestikin. Uusi elämä perustuu uudelle tietoisuudelle, kun entinen elämä perustui omien, osin pelosta lähteneiden tarpeiden tyydytykselle. Emme enää tarvitse pelon ohjausta, sitä on ollut jo riittämiin. Voimme valita rakkauden ja vapauden tien. Kaikessa.