Tietoiseksi tuleminen. Vastuu kaikesta elämästä. Luonnollinen ruoka. Laatu ja luonnollisuus kaikilla elämän osa-alueilla.

21.8.2012

Tunteiden vapautus osa 3: huutaminen


Yksi hyvä keino vapauttaa tunteita tässä ajassa on huutaminen. Prosessi näyttää paradoksaalisesti menevän siten, että ensin meidän tulee opetella olemaan hiljaa. Tähän tarvitsemme harjoitusta ja jopa retriittejä. Kun vaimennettu, aito sisäinen äänemme on tuotu tietoisuuteemme mielen löpinöiden alta, on aika alkaa kuuntelemaan sitä. Se sanoo välillä mitä kummallisempia asioita. Ne ovat usein vastakkaisia päähämme ohjelmoitujen kulttuurillisten ohjelmointien kanssa. Ne ovat monesti vastakkaisia kaikkien mielikuvien kanssa, mitä meillä on itsestämme ja elämästä. Sitä ääntä on vähän niinkuin pakko kuunnella, jos haluaa elää totuudessa.

Välillä se ääni voi sanoa vaikka, että mene huutamaan. Todennäköisesti se jossain vaiheessa sanookin. Etenkin silloin, jos olemme luoneet itsestämme uuden tiedostamattoman mielikuvan rauhallisena, tyynenä, jatkuvasti tietoisena ja rakkaudellisena ihmisenä. Olen jo aikaa sitten luopunut tuosta kyseisestä omitusta mielikuvasta itseni suhteen. Kaikista mielikuvista pitää luopua, jos haluaa vapautta enemmän kuin mitään muuta. Olemme samalla ei-mitään ja kaikki, kun olemme irti kokemuksesta.

Kirjoitan aiheesta juuri nyt, koska tänä aamuna minut ohjattiin tekemään jotain muutakin, kuin hiljaisuusharjoitusta. Olin oikeastaan jo vähän odottanut tätä hetkeä, mutta tähän asti viestiä ei ollut kuulunut. Nyt se sitten tuli ja näyttäytyi aluksi valtavan kiukun ja ärtymyksen muodossa. Nämä tunteet pyörivät kehossani jo edellisenä iltana ja aamulla sitten kärjistyivät. Sisäinen kiukku manifestoitui tietenkin myös ulospäin; syytin olotilastani sitä, että en päässyt suunnitelmieni mukaan aamulenkille uusilla lenkkareillani. Edellispäivän kävelyllä olin saanut hiertymän kantapäähän, enkä millään löytänyt tilannetta paikkaavaa laastaria mökiltämme. Koitin hyväksyä tilanteen ja siirryin nöyrästi (tai ehkä tässä tapauksessa nöyryyttävästi) joogamaton kanssa keittiöön. Muutama aurinkotervehdys ja kiukku pyöri entistä voimakkaampana kehossani.

Huuda huuda, se ääni sanoi. Mutta missä? Mieleni sanoi. Naapurit ovat kuitenkin muutaman metrin päässä ja vauva nukkui viereisessä makuuhuoneessa. Kiskoin fivefingers-kengät jalkaani (olin siis juuri päättänyt lopettaa niillä juoksemisen asfaltilla) ja lähdin läheistä metsää kohti. Kun olin mielestäni tarpeeksi kaukana asutuksista, päästin sisäisen villipetoni irti.

Miltä sen jälkeen tuntui? Ei juuri miltään. Se vain piti tehdä. Huomasin kyllä, että kiukku katosi. Ärsytys katosi. Tiedän, että jos olisin padonnut sen sisään, se olisi kasvattanut itsensä isoksi – todenäköisesti näyttäytynyt turhautumisena, tylsistymisenä tai muuna vastaavana ajan mittaan.

Vähän aikaa sitten kävin jäsenkorjaajalla, josta mainitsinkin ohimennen. Hän sanoi, että lonkassa oleva pieni kipu saattaa juontaa juurensa eräästä sukupolvien takaisesta tapahtumasta ja että sen purkautuminen saattaa aiheuttaa tarvetta huutaa. Jos en käsittelisi tätä traumaa, se siirtyisi lapsilleni. Traumat siirtyvät kuulemma suvussa aina eteenpäin sille, jolla on kapasiteettia niitä käsitellä.

Huutaminen tekisi aika ajoin hyvää aika monelle. Esimerkiksi koirathan tekevät sitä luonnostaan, käyvät ulkona vähän päästelemässä paineita. Olemme kasvatettuja kulttuurissa, jossa on kannustettu ikävien tunteiden sisällä pitämiseen jo lapsesta alkaen. Nämä tunteet (toki yhtälailla negatiiviset kuin positiiviset) ovat varastoituneet tunnemuistiin ja vaikuttavat siellä edelleen ehkä joka päivä meihin. Mutta sen sijaan, että jäisimme niiden vangiksi loppuelämäksi, voimme tehdä tietoisen valinnan juuri nyt; vapauttaa ne keinolla, jolla emme tee tuhoa itsellemme tai muille.

Tapahtuman jälken siirryin takaisin joogamatolle tekemään loput asanat. Meditoin hetken ja uusi päivä koitti jälleen.

2 kommenttia:

  1. "Vähän aikaa sitten kävin jäsenkorjaajalla, josta mainitsinkin ohimennen. Hän sanoi, että lonkassa oleva pieni kipu saattaa juontaa juurensa eräästä sukupolvien takaisesta tapahtumasta ja että sen purkautuminen saattaa aiheuttaa tarvetta huutaa. Jos en käsittelisi tätä traumaa, se siirtyisi lapsilleni. Traumat siirtyvät kuulemma suvussa aina eteenpäin sille, jolla on kapasiteettia niitä käsitellä."

    Sukupolvien takaisista tapahtumista?? Siis ruokatasolla jotenkin ymmärrän, että esivanhempiemme syömiset jollain tasolla pätee vielä meissäkin, mutta että tapahtumat ja ajatuksetkin vaikuttaa tuleviin sukupolviin?

    VastaaPoista
  2. Huh, mä elin ihan saman syklin juuri äsken. Eilen se alkoi. Mieletön kiukku sisällä. En saanut siitä otetta enkä kyennyt hallitsemaan sitä. Koitin vain jatkaa arkitodellisuuttani normaalisti, lainkaan sitä huomioimatta. Tänään olo vain jatkui ja jatkui ja jatkui kunnes äsken vain HUUUUUUUUUSIN! Ahh. Teki hyvää. Tämän jälkeen tulin koneelle selailemaan blogeja ja tämä pärähti ruutuun :)

    VastaaPoista

Kommentoi, tarkastele, peilaa, opi...