Tietoiseksi tuleminen. Vastuu kaikesta elämästä. Luonnollinen ruoka. Laatu ja luonnollisuus kaikilla elämän osa-alueilla.

3.5.2012

Tunteiden vapautus osa 1: itkeminen

Olen syntyjäni enemmän tunne- kuin järki-ihminen, mutta elämän saatossa oppinut mallin (perheeltä/ympäristöstä), että elämään pitäisi suhtautua enemmän järjellä kuin tunteella ja täten oppinut tukahduttamaan tunteita sisälle.

Pakko mainita taas enneagrammi, koska vaikka tämä tunteiden tukahdutusseikka on ominaista lähes kaikille persoonallisuuksille tässä kulttuurissa, on se erityisesti 3.tyypin "selviytymismalli". Kolmonen on siis se tyyppi, joka peittää itsensä tekemisen alle, on saanut ulkoapäin tulevia kehuja saavutuksistaan ja teoistaan - hän on kokenut, ettei se riitä, mitä aidosti on. Kolmonen on oppinut perustelemaan asiat järjellä - sillä kun tuntuisi etenevän elämässä paremmin, kuin tunteella. Kolmoset ovat sisimmissään herkkiksiä ja ehkä jopa pelkäävät hieman tilanteita, jossa saattaisivat "romahtaa". Heidän lähipiirissään, ehkä jopa sisaruksissaan saattaa olla tämmöisiä "heikkoja" tyyppejä ja he ajattelevat, että heidän tulisi olla vahvoja, jotta paketti pysyisi koossa. (nämä siis osittain omia ajatelmia/kokemuksia aiheesta)

Julki-itkeminen on itselleni ollut aina vaikeaa juuri näistä edellämainituista syistä. Onneksi olen osannut vapauttaa tunteita edes yksin- tai kaksinollessa. Kännissä (silloin joskus...) itkemistä en ole juurikaan arvostanut ja harrastanut, koska silloin koetut tunteet ovat olleet jotenkin epäaitoja. Nyttemmin, kun olen tajunnut, että ympäristösi peilaa suoraan sitä, mitä sinä olet, olen huomannut, että mitä enemmän uskallat näyttää tunteesi julki, sitä aidommaksi ja avoimemmaksi myös ympäristösi muuttuu. Epäaitous on siis täysin sinussa: jos pidättelet sitä, mitä olet, myös ympäristösi pidättelee, koska se heijastaa täysin olotilaasi ja kokemiasi tunteita. Jos taas olet avoin, myös ympäristösi on sellainen - tai ainakin avautuu asteittain.

Itkeminen on siis enemmän kun sallittua näinä aikoina. Vauvamme on ehkä paras opettajamme tämän asian suhteen. Hän on saanut viime viikkoina muutamia pitkiä itkukohtauksia, jotka eivät ole johtuneet perustarpeiden tyydyttämättömyyksistä, vaan jostain X-syystä. Viime viikolla hän sai tämän kohtauksen ollessamme juttelemassa vyöhyketerapeuttimme kanssa ja tämä asiasta paljon kokemusta omaava nainen osasi ottaa taas oikeat kortit pöydälle. Vauvaa ei tarvinnut hyssytellä, eikä myöskään tarvinnut ihmetellä, että mistä itku johtui. Se ei hänen mukaansa johtunut kivusta tms., vaan enemmänkin kiukusta ja vihasta, jolla nyt - kun kasvun mukana tullutta kapasiteettia on tullut lisää - on mahdollisuus purkautua. Ja tämä itkuhuuto voi olla ties mitä syntymätraumaa tai edellisten elämien tuskaa, se ei ole edes olennaista. Olennaista on se, että se saa purkautua vapaasti ja tietenkin turvallisessa ympäristössä.

Kulttuurissamme on tapana peitellä omaa itkua, mutta yhtälailla, tai enemmänkin häpeää ja epätoivoa nostattaa se, kun oma vauva saa kunnon itkukohtauksia. Itkua sitten koitetaan tukahduttaa tutilla tai muilla keinoilla. Meidän tulisi päinvastoin ottaa oppia vauvoista ja huutaa silloin, kuin siltä tuntuu. Nyt muutaman huutokerran (joiden kesto on huomattavasti lyhentynyt viime viikosta) jälkeen, olemme huomanneet, että vauvamme on huomattavasti vapautuneempi ja tyytyväisempi. Sisimmissämme tiedämme tekevämme oikein hyväksyessämme itkun ja antaessamme siihen "luvan". Uskon, että mitä aiemmassa vaiheessa lapsi saa purkaa traumansa, sitä helpompi hänen on elää. Näyttämällä kaikki omat tunteemme avoimesti, annamme myös vauvalle mallin, että tunteiden näyttäminen on enemmän kuin sallittua kaikessa elämässä. Meidän lapsuudessamme oli aika, jolloin asiat olivat eri tavalla, mutta nyt meidän on aika kehittyä järjen yli. Järki sinällään ei ole huono, vaan se, että annamme sen hallita meitä.

Omistan tämän postauksen rakkaalle mummulleni, joka nukkui pois tänä aamuna. Elämä vei onneksi meidät hänen kotiinsa samana päivänä, kun hän joutui sairaalaan ja oli sittemmin lähes tajuton. Elämä johdatti myös minut sanomaan hänelle viimeiset voimasanat vappupäivänä, jolloin hän hetken aikaa oli silmät auki ymmärryksen tilassa ja tiesin, että hän kuuli ne.

Hänen hautajaisensa pidetään parin viikon päästä, päivänä, jolloin hän olisi täyttänyt 90v. Kiitos mummu, että sain tutustua sinuun aidommalla tasolla viime vuosina ja olen onnellinen, että pääsit pitämään nauravaa vauvaamme sylissä <3


Tässä vielä blogissanikin 3 v. sitten ollut kuva, jossa olimme luomumansikanpoimintareissulla. Mummuni esiintyi kanssani myös tässä jutussa..



4 kommenttia:

  1. Olipas hyvää asiaa. Kiitos Heidi

    VastaaPoista
  2. Olen pahoillani mummusi poismenon johdosta.Jaksamisia Heidi!

    VastaaPoista
  3. Lämmin osanottoni mummusi poismenon johdosta.

    Ja kiitos kirjoituksestasi. Taas kerran NIIN täyttä ja itsellekin tuttua asiaa. Tietysti tunnistan myös itseni erittäin vahvasti tuosta omien poikieni hyssyttelystä, voi luoja! Olipa onni, että olitte juuri tuon Jeren itkukohtauksen aikana ihanan vyöhyketerapeuttinne luona, miten mahtava juttu! Toivottavasti mahdollisimman moni pienokaisen vanhempi lukee tämän kirjoituksen :).

    Itsekin olen hämäläisele kulttuurillemme ominaisena koko ikäni pitänyt itkemistä hävettävänä ja yrittänyt välttää itkemistä muiden nähden, vaikka se on ollut todella vaikeaa. Ainoastaan hautajaisissa olen sen itselleni sallinut luvalla ja häpeämättä. Yleensä koetan pidättää kyyneleitäni, vaikka minulle on sanottu monessa ihanassa tilanteessa: kiitos kun itket, se puhdistaa ja auttaa muitakin itkemään ja vapautumaan.

    Huomaan myös että viidenkympin virstanpylvään lähestyessä olen yhä vain herkempi ja toivon vähitellen myös osaavani antaa sen näkyä!

    VastaaPoista
  4. Kiitos teille.

    Aiju: Juu, on se kumma, kuinka asiat ovat oikeasti niin päinvastoin monesti kuin mitä luulemme. Mutta oppia ikä kaikki :)

    VastaaPoista

Kommentoi, tarkastele, peilaa, opi...