Tietoiseksi tuleminen. Vastuu kaikesta elämästä. Luonnollinen ruoka. Laatu ja luonnollisuus kaikilla elämän osa-alueilla.

16.4.2011

Maailmanpelastaja - vai wanna be -sellainen?

Luvassa jälleen konkreettista tarinaa omista kokemuksista. Osittain tuttua, mutta jotain uutta aina mausteena :)

Ryhdyin maailmanpelastajaksi vuoden 2004 keväällä havahduttuani erään kirjan jälkeen siihen, että lihantuotanto tuottaa kärsimystä eläimille ja että jokaisella valinnallani voin joko lisätä/vähentää eläinten/maailman kärsimystä. Ryhdyin kasvissyöjäksi ensin puhtaasti eettisistä syistä. En ajatellut sen silloin olevan erityisesti terveellisempää, kuin sekasyöjänä oleminen mutta se tuntui ainoalta oikealta päätökseltä eikä ollut lainkaan vaikeaa. Saman vuoden lopussa - kahlatessani ihmissuhdesotkujen ja oman "tärkeän" elämän kaaoksessa - näin uuden vilahduksen maailmasta. Ajoin vanhempieni autoa keskellä loskaista ja synkkää talvea. Näin ympärilläni muut autoilijat, ihmiset, joilla on niin kiire suorittaa omaa elämää luonnon kustannuksella. Tämä havainto silloin oli liian tuskainen. Oli parempi työntää se alitajunnan syövereihin kytemään ja keskittyä omaan "tärkeään" elämään.


Perheen kautta saamiini arvoihin on kuulunut luonnon kunnioitus ja vaikka isäni pärjäsi hyvin yrittäjänä, meitä kannustettiin vaatimattomaan elämäntyyliin (länsimaisilla mittareilla). En kuitenkaan ollut tuolloin vielä valmis havahtumaan kunnolla nykytilanteeseen ja sen luoman elämäntyylin kestämättömyyteen. Miksi? Olin osallisena toista, kehitysvaiheeseeni kuuluvaa tärkeää "aivopesua". Opiskelin tradenomiksi, opiskelin menestymistä. Sitä, miten tehdään bisnestä. Opiskelin sitä, miten minä pärjäisin täällä. Miten pärjäisin paremmin ja paremmin. Miten luon uusia keinotekoisia tarpeita itselleni ja muille? Tehdessäni opiskelun ohessa lukuisia myynti- ja promootiokeikkoja ja kokiessani, että olen hyvä siinä, en ajatellut, että olen osana tiedostamattomuuden pyörää. Myin ihmisille keinotekoisia tarpeita - jopa heidän kehoaan rappeuttavia tuotteita. Olihan siinä jonkinlainen ristiriita. Mutta olin hyvä siinä ja se riitti. Olin niin sisällä tätä ohjelmaa, että en osannut katsoa yhtään sen ulkopuolelle. Elin tavoitteista ja kaiken lisäksi olin tyytyväinen "sitten kun" -elämääni.

Tuska ja ristiriidat sisälläni kuitenkin kasvoivat päivä päivältä. Aito minä näki maailman tuskan, mutta pikkuminä halusi sulkea silmät siltä. Valmistuin ja pääsin alaani sivuavaan työpaikkaan, jossa oli hyvät etenemismahdollisuudet. Puitteet kunnossa joo, mutta alkuinnostuksesta selvittyäni tajusin oikeasti näkeväni ympärilläni vain ohjelmoituja koneita ihmisten sijaan. Tätäkö se sitten oli? Tehokkuuskeskeisessä työpaikassa ihmeteltiin kasvissyöntiäni. Aloin sinnikäästi miettiä, voisinko tehdä jotain merkityksellisempää? Vaihtoehtoja ei tietenkään tarjota silloin, kun niitä yrittämällä yrittää etsiä. Vitsi, olen hyvä, mieleni sanoi minulle saadessani kehuja tehokkuudestani.  En kyllä nauti työstäni tippaakaan - jokin toinen ääni sanoi. Ole tyytyväinen, että sinulla on työpaikka - ja vielä noinkin hyvä - toinen ääni taas nuhteli ajatuksiani. Mutta...

Uskalsin lähteä uraputkesta/oravanpyörästä ennen kuin se ehti alkaakaan. Siirryin takaisin helppohin myyntihommiin, mutta samalla aloin suunnitella oman yrityksen perustamista. Se olisi mikä tahansa ekologisuuteen liittyvä, mutta mikä? Tartuin ensimmäiseen oksaan, mikä eteeni heitettiin ja mieleni lähti taas kunnon vaellusretkelle tulevaisuuteen: "Sitten kun, sitten kun, sitten kun, sitten kun...on se ja se ja se ja se ja se...olen tyyyytyväinen!!"

Mieleni piti sinnikkäästi kiinni tästä oksasta, vaikka kompastelin kivikossa. Menetin jo saamani liiketilan, petyin, muutin tavoitettani ja "sorruin" etsimään onnea jälleen kerran vastuullisemmista myyntitöistä, joka eteeni tarjottiin. Sisäinen tuska kuitenkin huusi kovempaa ja kun minulle annettiin jälleen uusi mahdollisuus liiketilan ja oman yrityksen suhteen, lopetin viikon kestäneen myyntipäällikkö"urani". Päätös oli äärimmäisen vaikea, mutta kuuntelin järjen sijaan sydäntäni. Sydän oli myös sitä mieltä, että minun piti luopua myös yrityssuunnitelmistani, mutta en halunnut kuunnella. Päivää ennen sopimuksen allekirjoittamista tapasin ihmisen, joka sai minut luopumaan haaveestani. Jatkoin elämää, jossa tuntui olevan yhä vähemmän merkitystä.

Sen syksyn (2008) elin yhä syvemmässä unessa. Ulkoiset asiat olivat tietenkin työtä lukuunottamatta vallitsevilla mittareilla hyvin. Olin käynyt läpi vuodessa niin monta tavoitteiden saavuttamista ja pettymystä, että en todellakaan tiennyt, mitä oikeasti halusin. Katselin tv:stä muiden elämää, mm. BB:tä ja elin itsekin ohjelmoidusti. Lähdin paremman puutteesta jälleen helpompiin myyntitöihin, tällä kertaa liikuntakeskukseen. Siellä kuulin, että yksi työntekijä oli juuri lähtenyt - hurahtanut luomuun tai jotain? (Tämä työntekijä oli muuten nykyinen asuinkumppanini). Silloin en kuitenkaan nähnyt häntä - todellista häntä, vaikka fyysisesti näimmekin toisemme toisinaan. Enkä tajunnut mihin hän oli "hurahtanut". Katsoin häntä ja maailmaa sumun läpi. Uskottelin itselleni, että nautin työstä, nautin liikkumisesta ja tervellisisistä elämäntavoista. Näin ympärilläni ihmisiä, jotka elivät itseään varten. Olin yksi heistä, vaikka kuinka yritin olla muuta.

Ehdin etsiä ratkaisua vielä astrologilta, jonka jälkeen sain ilmeisesti alitajuisesti haaveilemani potkut työstä. Ensimmäiset potkut noin 15 työpaikan kokemuksen jälkeen - saavutus sekin? Hieman ennen "fuduja" olin päättänyt perustaa blogin. Olin löytänyt luomuruoan ja kokkailun ilon ja halusin jakaa vinkkejä muillekkin. Samaan aikaan sain myös mahdollisuuden lähteä reissuun meren toiselle puolen. Usa:ssa koin ensimmäistä kertaa elämässäni vapautta. Vapautta siitä, että ei tarvitse miettiä huomista. Pääsin irti kontrollista ja rutiineista. En tarvinnut tulevaisuutta, vaan tämä hetki riitti.

Olin matkalla nähnyt paljon, mutta sisäiset muutokset olivat sitäkin suurempia, vaikka silloin en niitä ymmärtänyt. Masennuin palattuani Suomeen. Olin täysin tunteideni vallassa, enkä nähnyt ulospääsyä. Tiesin, että maailmalla on tuska, mutta oma tuskani oli nyt suurempi. Tajusin, kuinka suppeat mahdollisuudet Suomessa on vaikuttaa ja toteuttaa aitoja unelmia. Blogin myötä aloin kuitenkin saada hieman uutta merkitystä elämään. Huomasin, että meitä oli muitakin, jotka ajattelivat samoin ja joita kiinnostivat samat asiat; luomu, vaikuttaminen, downshifting... Halusin edelleen kovasti pelastaa maailmaa ja ympäristöäni. Se oli luontevaa, helppoa ja samalla pystyin elää ilman syyllisyydentunnetta. Blogissa sain kertoa asioista, jotka kiinnostivat minua aidosti ja nyt sain arvostusta ja merkitystä itselleni tätä kautta. Samaan aikaan löysin mielenkiintoisen sivuston ja kirjan. Maailmani alkoi muuttua.

Tajusin joskus myöhemmin, että en ollut onnistunut yrityshaaveissani aiemmin, koska mukana olivat vahvasti omat tarpeet, pelot ja uskomukset. Halusin ylittää itseni - en lähtökohtaisesti pelastaa maailmaa, vaikka sitäkin halusin. Toiveeni piti ensin ylittää/unohtaa/menettää, jotta se tulisi itsestään luokseni heti, kun olen valmis ja heti kun luovuin kaikesta (tai ainakin lähes kaikesta) sain yhteyden, jota en edes tiennyt olevan olemassa. Ensin kehooni, sitten mieleeni. Kehoni sai tarvitsemiaan ravinteita = tietoisuuden tilani nousi. Kaikki olosuhteet olivat suotuisat ja olin valmis hyppäämään laatikosta. Pystyin yhtäkkiä vaikuttamaan ajatuksiini ja "muuntamaan" ne positiivisiksi. Vuosia kestänyt suorittaminen päättyi, kun oivalsin olemisen ja tämän hetken voiman. Asioiden tavoittelu ei kiinnostanut enää pätkääkään ja keskityin vain hetkeen. Minun ei tarvinnut tehdä mitään, kun asiat tapahtuivat itsestään. Vuosi meni flowssa ja perustin samalla kaikki unelmat ylittävän oman yrityksen. Koska sain kaiken mitä halusin - ja toki mikä tässä vaiheessa on myös hyväksi kokonaisuudelle - muutin toimenkuvaani sen mukaan, mikä kiinnosti eniten. Elämä oli enemmän kuin helppoa.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan tai heti, kun maailmankaikkeus niin haluaa. Ei meitä huvikseen täällä riepotella, ravistella tai yhtäkkiä anneta toivoa ja kaikkea, mitä ikinä on halunnut. Kun tietty kehitysvaihe on käyty läpi ja olosuhteet ovat suotuisat, on uuden hypyn aika. Usein tätä vaihetta edeltää myös kyllästyminen tai asioiden pitäminen itsestäänselvänä. Hyppyä ja entistä korkeampaa sellaista varten pitää yleensä käydä hakemassa vauhtia kuopasta. Kun putoamme hetkellisesti kuoppaan kohtaamme ja tiedostamme entistä syvemmät tunteemme ja pääsemme lähemmäs aitoutta. Vapaudumme taas.

Kuoppaan siis hetkeksi. Kun "flow-vaihe" oli päättymässä aloin tajuta, että maailma pelastuisi ilman minuakin. Olin yhtä tärkeä, kuin muurahaispesän muurahainen. Pesä rakentuu tai murentuu joka tapauksessa. Jouduin kohtaamaan vielä alemman mielen tunteita ja sen, että en ollutkaan vielä perillä. Kärsin ehkä enemmän, kuin koskaan, mutta jokaisen hyväksytyn ja läpikäydyn hetken myötä opin lisää nöyryyttä ja kiitollisuutta. Oivalsin, että minun piti ensin kasvattaa tarpeeksi arvostusta omaa itseäni kohtaan, jotta pystyin luopumaan siitä. Tämä tosin piti oivaltaa monta monta kertaa eri konteksteissa, ennen kuin sen vihdoin sisäisti. I am so little. Uusia, parempia kiinnikkeitä tulee niin kauan, kunnes kyllästyy lopullisesti itseensä. Enkä sano, ettäkö olisin vieläkään totaalisen kyllästynyt.

Maailma ei pelastu jätteiden lajittelulla eikä superfoodilla. Se pelastuu jokaisen henkilökohtaisella vapautumisella erilaisista peloista, uskomuksista, kiinnikkeistä...Meidän tulee nostaa omaa tietoisuuden tilaa - parantaa kehomme tai ainakin mielemme ja sitten oivaltaa lisää. Elää avoimesti, tiedostaen, hyväksyen ja jatkuvasti valmiina oppimaan. Usein teemme hyviä tekoja puhdistaaksemme omaatuntoamme, kokeaksemme itsemme ainutkertaisemmiksi ja paremmiksi kuin muut tai pelastaaksemme maailmaa, jotta meillä olisi parempi olla. Vasta kun heräämme mielemme harhasta, toimintamme muuttuu aidosti vapaaksi. Tällöin voimme tehdä mitä vaan, koska toiminta lähtee puhtaasti tietoisuudesta eli siitä, mitä oikeasti olemme. Meidän ei tarvitse tavoitella mitään, tai olla ainutkertainen. Tällöin riittää, että vain perustarpeet saadaan tyydytetyksi. Siksi Aito minä "downshiftaa" automaattisesti - ei itse downshiftaamisen vuoksi.

Olen käynyt pitkän ja mielenkiintoisen matkan seilatessani modernin ja postmodernin maailmankuvan toisiinsasekoittuneita, monimutkaisia jokia. Syy, miksi jaan tämänkin tekstin on se, että ihmiset ymmärtäisivät joka vaiheessa kyseenalaistaa oman elämäntyylinsä. Been there. Epäterve postmoderni mieli taistelee aina jotain vastaan. Terve mieli taas hyväksyy ja puolustaa. Voimme luulla tekevämme toimillamme hyvää (ja usein teemmekin, mutta hyvin pienessä mittakaavassa), mutta kun vapaudumme - lähdemme rohkeasti pois mukavuusalueeltamme, kohti suurempia konteksteja - voimme vasta oikeasti pelastaa maailmaa. Katsokaamme siis peiliin - jälleen kerran.

Katariinalla on ollut viime aikoina hyviä posteja tietoisuuteen liittyen. Samoin Angelilla, jonka kirjoitukseen liittyen liitän omakohtaisen kokemuksen myötä toteamuksen, että "aina kun luulet olevasi jossain/toimivasi oikein" - kyseenalaista. Ole rehellinen, etenkin itsellesi. Mistä tekoihisi/ajatuksiisi pohjaavat arvot kumpuavat? Tulevatko ne vanhemmiltasi, kavereiltasi, medialta, henkisistä kirjoista, guruilta, omista tulkinnoista perustuen mihin? Sen jälkeen kun luovutat (uusistakin) uskomuksestasi, matkasi helpottuu ja avautuu jälleen vapaammin.

I use to see world full of pain and suffer and now I see it like this. Bye bye perfect winter!





Ja tässä yksi wanna-be maailmanpelastaja :)

(ei vais...)

8 kommenttia:

  1. On jotenkin pelottavaa ja vapauttavaa nähdä miten monta kertaa sitä matkan varrella ottaa "varaslähtöjä" tai luulee olevansa perillä. On siis varmasti äärimmäisen arvokasta lukea toisen matka eri maailmankuvien läpi. Kaikkien ei nyt sinun ansiosta tarvitse tehdä samoja virheitä - tai jos "virheitä" tekee, ne on mahdollista tehdä tietoisesti :) Kiitoksia siis vielä loistavasta postauksesta!

    VastaaPoista
  2. Liityn edelliseen kommenttiin. Siinä vaiheessa kun mä löysin väylän sisäiseen maailmaani ja aloin sitä luotamaan olin oppinut loistavan käytännön menetelmän ja lukenut muutaman hyvän kirjan. Ymmärsin tukeutuneeni siihenastisessa elämässäni aina älyyn ja analysoineeni kaiken, enkä halunnut ruokkia analysointia vaan suunnata kokemusperäiseen sisäiseen oppimiseen, joten päätin olla tarttumatta enempää metafyysisiin tai esoteerisiin kirjoihin. Se on ollut hyvä reitti, mutta toisaalta en ole liiemmin tutustunut erilaisiin "todellisuuden hahmotuksiin". Yksi ainoa kirja jonka viime vuonna luin (vuosien kirjatauon jälkeen) oli Wilberin 'Kaiken lyhyt historia' josta pidin kovasti. Sinäkin olet tainnut lukea sen, olen havainnut joissain teksteissäsi kaikuja siitä. Tai voihan ne olla kaikuja muistakin kirjoista joissa on samankaltaisuuksia.

    Kirja tosin antaa vain yleisen kontekstin katsoa ja hahmottaa maailmaa, joten on antoisaa ja rohkaisevaa lukea jonkun omia kokemuksia kun huomaa että "Aaa, tässä on kyse vähän niinkö siitä kuinka siinä kirjassa meinattiin...". Sen jälkeen voi helpommin huomata että tuntuu jotenkin tutulta kun vertaa omiin kokemuksiin (kun en kirjojen teorioita oo niin jaksanut reflektoida omaa elämää vasten). Kaunis kiitos jakamisesta.

    VastaaPoista
  3. Kiitos jakamisesta Heidi. "Pikkuminä" on muuten aika osuva sana. :)

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommenteista! Kirjat ovat karttoja, mutta itse me matkataan maastossa. Kartan kanssa on helpompaa, kun tietää suunnilleen mitä etsii tai löytää :)

    VastaaPoista
  5. Mun piti kommentoida tähän jotain järkevää, mutta tämä nyt jotenkin kolahti niin että jäin vaan änkyttämään tähän...

    Miten sen nyt sanoisi, olen kai jossain välivaiheessa, heräämässä siitä unesta? Kun luin mielestäni hyvän tutkinnon ja sitten en saanutkaan sillä töitä, 7 vuotta opiskellen ja sitten 4 vuotta työttömänä ja kotiäitinä ja ajatellen kokoajan että "sitten joskus kun, niin olen onnellinen" .
    Tavoittelussa oman alan työpaikka, omakotitalo, plus ikuinen laihutuskuuri jne, eihän ennen sitä voi olla onnellinenkaan....

    Sinne meni elämästä 20+ ikävuodet, kokoajan vain haaveillen tulevasta ajasta, elinkö ollenkaan oikeasti? Äidin syöpä pysäytti.
    Vieläkin menee kylmät väreet pitkin selkää, tämä on minun ainut ja yksi elämä. Mihin hukkaan se menee, sillä että ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään ja mitä ihmettä minä edes teen sillä rahalla ja kauhealla määrällä siivottavia neliöitä ja hoidettavaa pihaa? Siihenkö haluan että elämä menee, töissä raatamiseen, jonka jälkeen ei ehdi nähdä lapsiaankaan kuin vilaukselta ja luultavasti vain tiuskia niille sen kaiken siivoamisen ja nurmikonleikkuun seassa. Ja kuulostaapa tutulta omasta lapsuudesta... Ja sitä sitten eläkeikään saakka, se eläkeikäkö on sitten se seuraava "sitku", että sais viimein vain olla ja kutoa villasukkia? Sain kyllä raskausaikaan esimakua siitä, mille varmaan tuntuu olla vanha ja raihnainen, ja sitä en kyllä odota mitenkään innolla.

    Mun lapset on nyt pieniä. NYT. Jos en keskity tähän hetkeen ja jatkan vaan sitä että sitten 10v päästä minulla on ehkä se omakotitalo, niin kaikki meneekin taas ohi ja 10v päästä olen jo 40v eikä minulla ole enää vauvoja. Alkaa olla ihan sama ettei meillä ole paljoa kaappitilaa. Mihin edes sitäkin tavaraa tarvitsen niin paljon ettei se mahdu. Tavarat ei ole ennenkään tehneet minua onnellisiksi.

    Nuo lapset kylläkin, heistä olen ihan uskomattoman onnellinen. Ei mitään väliä tutkinnoila, työpaikoilla, rahalla, asunnon koolla tai oikein muullakaan keinotekoisella. Vain tällä hetkellä ja lapsilla. Mun ainutkertainen elämä on nyt ja tässä.

    Mies jurputtaa että ollaan köyhiä, katselee etuovi.comia ja paasaa että en voi jäädä tähän makaamaan, pitäs opiskella lisää että sais niitä töitä. Ja sitkuilee. Eikä yhtään ymmärrä miten minä voin yhtäkkiä lakata haaveilemasta kaikesta josta olen haaveillut koko ikäni, ja olla vain tässä ja täysin onnellinen silti ilman niitä.
    Mun vanhemmat suoritti elämää ja hamstrasi tavaraa, eikä niistä ole vieläkään tullut onnellisia. Yhtäkkiä tajusin etten edes halua elää niin.

    Mä sain mun kauan kaivatut lapset. Enkä tarvinnutkaan mitään muuta. Yhtäkkiä minua ei edes jaksa huolestuttaa tuleva tai työttömyys tai muukaan.

    Nyt voisi sitten laittaa ruokavalionkin remonttiin. Sillä siinä sitkuelämässä vain hotki äkkiä jonkin eineksen tai piti nutrilett-kidutuskuureja jojoillen painon kanssa. Nyt olen n. vuoden syönyt enenevässä määrin luomua ja tuo raakaruoka ja superfoodit kiehtoo, jos niillä sais kroppaankin vielä paremman olon. Ongelmana on sen sovittaminen perhe-elämään, kun en haluaisi syödä eri ruokaa mitä muu perhe, enkä tiedä voisinko ruokkia lapsia niin, vai pitäisikö niille antaa tavallista ruokaa. Joka on sitten täynnä kemikaalimyrkkyjä? Mieskään ei edes suostu pirtelösörsseleitä edes maistamaan... vielä.

    Pitää jatkaa asiaan perehtymistä ja koittaa päästää irti siitä mitä muut(=läheiset) mahtaa minusta ajatella, kun enhän elä heitä varten. Läheiset pitää ihan hurahtaneena, en ole kaikille uskaltanut edes akupunktiohoidoista tai meditoinneista kertoa. Kun eihän akateeminen yliopistokoulutettu saa semmoisiin uskoa...

    Kiitos blogistasi, auttaa huomattavan paljon asioiden tutkimisessa!

    VastaaPoista
  6. Paljon asiaa, mutta koen suurena ristiriitana näiden tietoisuuden, maailmankuvan tms. suhteen mukamas eteenpäin menevien ihmisten tarpeen rahastaa. Minusta on ollut hyvin tärkeätä tajuta, kuinka merkityksetöntä kaikki materiaalinen on: raha ja sillä hankittavat hyödykkeet. Luonnon tarkoitus on tuottaa meille kaikille tarvitsemamme. Jokainen, joka kuluttaa enemmän kuin oman osuutensa, varastaa toisilta. Niin paljon kauniita ja yleviä ajatuksia, mutta monessa sivupalkissa oleva hinnasto, kuinka monella sadalla eurolla käyn kertomassa ajatukseni yrityksesi työntekijöille, kertoo, että kyseessä on nykyajan ”minulle lisää” -ilmiön yksi muoto. Varsinkin, kun hyöty kuulijoille on kyseenalainen, koska todellinen muutos ei lähde toisen opetuksia seuraamalla, vaan itse oivaltamalla.

    VastaaPoista
  7. Lintunen: Kiitos jakamisesta, aika osuvasti analysoit tapahtunutta ja sain hyvät naurut "sitkuilee" termistä (joka varmaan on myös massoille tutumpi tulevaisuudessa...)

    Havahtuminen NYT-hetkeen ja siihen, että siinä on kaikki on jo pitkän matkan tulos. "Hauskaa" on se, että pitää käydä siellä toisessa pässä - tässä tapauksessa tavoittelemassa sitä "materialisista" ja tulevassa tapahtuvaa onnea - jotta voi oivaltaa sen. Siihen ei voi tavallaan hypätä. "Asiaan perehtymistä" edistää ehkä eniten itsensä havainnointi, omien ajatusten ja tekojen kyseenalaistus ja läsnäolo. Keskitttyminen laajempiin kokonaisuuksiin kuin pikkuiseen omaan elämään. Kaikki on tässä ja nyt, vaikka mielemme mitä sanoisi :)

    Mathilda: Kiitos myös sulle, olen itsekin pohtinut kys. asiaa. Pari vuotta sitten kun havahduin Nyt-hetkeen ja rahan merkityksettömyyteen olin ehkäpä samaa mieltä: Kaikki rahan tekeminen/bisnes on väärin, vaikka kuinka hyvä asia olisi kyseessä. Nyttemmin näen asian laajemmin, enkä koe sisälläni mitään ristiriitoja siinä, että levitän hyvää asiaa ja saan siitä toisinaan pientä korvausta (huom. tienaan tällä hetkellä juuri sen verran, että pystyn kattamaan perustarpeeni). Suuri osa kuitenkin elää rahan maailmassa ja hyvä esimerkki siitä on se, että viime vuonna pidin monia ilmaisia ravintoiltoja, mutta vasta sitten kun laitoin niille hinnan, niihin tuli enemmän porukkaa ja asia sai näkyvyyttä. Raha on väline, työkalu, mutta ei itse tarkoitus. Meillä kuitenkin liittyy siihen niin paljon erilaisia ehdollistumia ja pelkoja, että niistä ei hetkessä vapauduta. Myös se, miten rahansa käyttää on varmaan olennaista. Voimme sijoittaa toimeentulomme edelleen hyvän asian kannatukseen tai sitten huonompiin juttuihin...

    Totta on myös se, että syvempi muutos lähtee aina omien oivallusten kautta, mutta tieto toimii hyvin usein ärsykkeenä muutokselle. Jos et tiedä, että jotain "parempaakin" tai muutakin on olemassa, et osaa etsiä sitä/kyseenalaistaa omaa toimintaa. Tämä on tapahtunut niin omalla kohdalla kuin monien muiden, lukuisista palautteista päätellen. Kun tarpeeksi saa oikeanlaista ärsykettä - oli se sitten hengaaminen kehittävässä seurassa tai tiettyjen kirjojen/blogien lukemista, se vie eteenpäin. Hyvä esimerkki tästä on se, että massat ovat havahtuneet nyt VHH-dieetteihin, kun peruslehdet ovat nyt toitottaneet siitä tarpeeksi monta vuotta. Uuden asian kanssa joutuu aina aluksi jollain lailla taistelemaan, ennen kuin se lyö läpi. Ei ole todellakaan mitään helpointa hommaa tää...mutta eipä tässä ole vaihtoehtookaan.

    Uskon, että kaikki mitä teemme aidosta sydämestämme, vie niin itseä, kuin kaikkia muita eteenpäin. Välillä se toiminta voi muuttua, kun havahtuu siihen, että onko sittenkään aito. Havahtumisen jälkeen entistä vapaampi/aidompi toiminta. Olen nykyään myös sitä mieltä, että ns. modernit alat, jotka tähtäävät lähinnä rahan tekemiseen (ympäristöstä viis) voivat näytellä tärkeää osaa tietoisuuden kehityksessä. Jos muutamme trendejä eli vaihdamme materialistiset, maailmaa kuluttavat ilmentymät kuten. autolla ajo, taulu-tv:t, shoppailun jne. vaikka superfoodeihin ja huipputerveyden saavuttamiseen liittyviin seikkoihin se hyödyttää koko kokonaisuutta. Ihmisen tulee vain ensin "pönkittää" sitä egoaan jollain tavalla, ennen kuin tajuaa ettei se oo se juttu.

    VastaaPoista
  8. Minäkin ajattelin enne, että sillä olisi merkitystä, miten rahansa käyttää, mutta en enää. Siis tietysti sillä on sillä tavalla merkitystä, kuin kaikilla muillakin omilla valinnoilla, mutta tässä maailmassa raha=valta, ja tuo ns. ylimääräinen raha antaa sellaista valtaa, joka on mielestäni vahingollista, sekä käyttäjälleen että kohteelleen.

    Noista muutosärsykkeistä en uskaltaisi mennä sanomaan, mikä on syytä ja mikä seurausta. Henkilö, joka ottaa vastaan ärsykkeen pitämässäsi tilaisuudessa, olisi mahdollisesti tehnyt muutoksen joka tapauksessa, ja tilaisuuteen osallistuminen on jo seuraus. Entä mistä se loppujen lopuksi kertoo, jos hlö tekee valintansa osallistua tilaisuuteen sen perusteella, onko se maksullinen vai ei? Miksi olet tehnyt johtopäätöksen, että se on hyvä asia, että hintalapun kanssa osallistujia on enemmän? Miksi osallistujien määrä on siis ainakin jossain suhteessa itse tarkoitus?

    Minä myös uskon, että aidosta sydämestä tekeminen on ainut oikea tapa edetä. Opettaminen ja neuvojen jakaminen on minusta kuitenkin kyseenalaista. Samoin kuin sen uskominen, että on itse jollakin tavalla pitemmällä kuin toinen. Minä uskon, että meillä jokaisella on oma polkumme. Vaikka joku toinen vaikuttaisikin tulevan minua jäljessä, hän saattaa hetken päästä olla siellä, mihin minä vasta pyrin. Uskon, että kokemuksien jakaminen on merkityksellistä, mutta minusta on vähän ylimielistä katsoa olevansa siinä asemassa, että voisi neuvoa toiselle, mikä on oikein. Tiedän kyllä syyllistyväni siihen itsekin aina välillä...

    VastaaPoista

Kommentoi, tarkastele, peilaa, opi...