Tietoiseksi tuleminen. Vastuu kaikesta elämästä. Luonnollinen ruoka. Laatu ja luonnollisuus kaikilla elämän osa-alueilla.

10.5.2010

Sumuvaloista kirkkauteen

Ajoin tänään autolla Tamperelle hoitamaan muutamia asioita. Matka sujui hyvin, vaikka allani on 16 vuotta vanha, taatani vanha, talviajan seisonnassa ollut Nissani. Taata on pari vuotta sitten ostanut upouuden auton ja kun mummuni pitkästä aikaa hyppäsi vanhan autonsa kyytiin (tai lähes hyppäsi - lonkka kuitenkin leikattu viime syksynä..), hän vihjaisi "että pystyt sitten ajamaan tällaisella noinkin pitkän matkan..." Helposti!

Mulla ei ole ikinä ollut kuin nykymittareilla ikivanhoja autoja - ja oikeastaan kaikki autot ovat olleet vain kesäkäytössä. Saadessani ajokortin 11 vuotta sitten, ajelin onnessani ekan poikakaverin -79 datsunilla ja jäin harva se päivä liikennevaloihin jumiin moottorin pettäessä. Sitten vielä käynnistin sen itse joillain ihme pihdeillä, enää en tosiaan osaisi!!! Se oli varmaan tosi turvallista, niinkuin muutenkin touhu siihen aikaan, jolloin elettiin kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Vapaus oli mm. sitä, kun ei tarvinnut pitää ikinä turvavyötä tai kun ei miettinyt seuraavan päivän oloa - ja sitä, kun sai sanoa toisille mitä lystäsi ilman miettimistä tai loukkaamisen pelkoa. Vaikka oli tiedostamaton teini, sai silti olla enimmäkseen oma itsensä. Aah. Kiitos näistä kokemuksista!

Näistä vapauden vuosista seurasinkin tiukkaa matrix-ohjelmointia. Aloin kaasuttamaan harhapolulle ja toisen poikaystävän kanssa piti yhtäkkiä opetella olemaan kohtelias, tutustua ihmisiin, jotka olivat "mukavia", ystävällisiä, sosiaalisia jne. Piti opetella olemaan "seukka" = seurustelemaan toisten pariskuntien kanssa. Se oli todellista yrittämistä itselleni. Samalla opiskelemani kaupallinen ala aivopesi minut uskomaan, että menestyminen on tavoiteltavaa. So lost.

Muutaman vuoden ajoin sumuvalot päällä täysin tunteiden vallassa. Vaikka "pidin päätä kasassa" kuntoilemalla ja syömällä terveellisesti, olin mieleni kanssa kuitenkin ihan hakoteillä. Koitin elää elämää, minkä luulin olevan ihannoitua. Vuonna 2004 lopussa havahduin, mutta vain hetkeksi, koska totuus oli liian tuskallista. Muistan selvästi ajelleeni autolla loskaista tietä ja katsoneeni surullisena ympäristöä ja miettinyt, että todella huonolta näyttää ja että menemme niin väärään suuntaan tämän kuluttamisen ja elämäntavan kanssa. Kuitenkin koin tämän silmiä avaavan ajattelutavan niin tuskalliseksi, että päätin pitää "sokeanlasit" päässä ja pysyä kapealla kujalla, katse tiukasti vain omassa ajolinjassani.

Tie muuttui entistä vaativammaksi ja ehkä vuonna 2005 olin totaalisen metsässä, ehkä kaikkein kauimpana itsestäni. Dramaattisen eron ja hetkellisen ihastumisen jälkeen jäin ensimmäistä kertaa totaalisen yksin ja olin ihan rikki lähes koko vuoden. Hain iloa ulkopuolisista asioista, baareista, treenaamisesta, työskentelmisestä promotyttönä. Aargh. Olin so so lost.

No tästä vuodesta selvittiin kuin selvittiin ja vihdoin tunsin tallustelevani tasaista ja vakaata polkua (?). Kolmas poikaystävä sitten tuli vastaan tietenkin silloin, kun en etsinyt mitään. Tämä olikin ihan erilaista (niinkuin aina :D) Kerrankin elämäntavat ja arvot mätsäsivät, eikä tarvinnut muuttaa mitään toisessa. Eipä.

Kuitenkin niin tämä kuin kaikki edelliset suhteet ovat olleet tärkeitä oppimisen aikoja matkallani, enkä olisi tässä ilman niitä kokemuksia. Viimeisimmässä suhteessani kasvatin egoni äärimmilleen. Materiavastainen aito minä huusi apua siinä vaiheessa kun egominä oli raivannut itsensä hienoon aseman karuun bisnesmaailmaan. Olin yhtäkkiä konkreettisesti valitsemassa ja ajamassa upouutta työsuhdeautoa! Autoa en kuitenkaan ikinä saanut, koska viihdyin asemassa hurjan viikon. Hur hur.

Viimeisimmässä suhteessa sain kuitenkin samalla tukea myös "aidon minäni" ajatuksille; luonto, eläimet, ekologisuus ja yksittäiset maailman parantamisteot olivat nyt yleisesti hyväksyttyjä. Kävimme yhdessä läpi kuitenkin perinteisesti myös muiden "tuomitsemisvaiheen". Kuten myös alkuaikojeni blogikirjoituksista voi huomata, yhteiset ajatuksemme voisi tiivistää tähän autoteemaan näin:

"On käsittämätöntä ajella 200 metrin päähän kauppakeskukseen ostamaan vessapaperia ja jauhelihaa. Latata kärryt täyteen jalosteita ja mennä kiireellä heittämään ne pannulle. Tai sitten ajaa kuntokeskukseen treenaamaan sähkölaitteilla. So natural. "

Tämähän on totta, mutta se on silti tuomitsemista ja kertoo siitä, että pidämme itseämme ns. parempina kuin muita.

Egoni lopullista romahdusta seurasi jyrkkä nousu kohti kirkkautta, jossa aito minä saa ilmentää itseään täysillä. Koska olen pakkorehellinen ihminen, tässä pätkä vastauksestani juuri äsken tulleeseen blogipalautteeseen:

"...Koen rehellisesti sanottuna olevani ajastani edellä. Viimeiset vuodet tuntunut siltä, että on ajatuksen tasolla elänyt jo tulevassa ja nyt kun maailmankuva antaa vihdoin periksi, eli alkaa jo mainstreami hyväksymään ja jopa kannustamaan luonnonmukaisiin/ekologisiin/ eettisiin/kokonaisvaltaisiin arvoihin ilman "hippi-ideologiaa"..."

Tämä ego-jutunhan voi käsittää monella tapaa ja se on kirjaimellisesti aika moniulotteinen:) Ehkäpä olen jonkun ajan päästä taas fiksumpi pukemaan sitä sanoiksi. Sillä välin matka jatkuu ja yhä useampi tajuaa kaasuttavansa jatkuvasti ylämäessä!

6 kommenttia:

  1. Mukavaa, että jaoit omaa tarinaasi ja menneisyyttäsi siitä huolimatta että nykyhetki on pääasia. Kuitenkin ainakin itseäni (edelleen itse polulla polvia myöten suossa tarpovana :) kiinnostaa kovasti muiden elämäntarinat, kuinka kukin on päätynyt omaan tämän hetkiseen juttuunsa. Olet viime aikoina muutenkin kirjoitellut paljon itseen kolahtavaa asiaa...

    VastaaPoista
  2. Hei, olen samoilla linjoilla ebediyen kanssa. Kiva kuulla omakohtaisia kokemuksia. Ehkä onkin vielä okei, ettei itse ole onnensa kukkuloilla. Tälläiset postaukset auttaa kuitenkin ymmärtämään, että vaikka matka on pitkä niin valoa on tunnelin päässä. Kiitos Heidi, tuot toivoa elämään!

    VastaaPoista
  3. Hei Heidi!

    Kiitos ihanasta blogistasi, olet mahtava ihminen! (= KIITOS!!

    Mieltäni askarruttaa silti edelleen muutama asia, joihin tahtoisin mielipidettäsi, mikäli Sinulla on vaan aikaa vastata.

    1. Kuinka siedät jatkuvaa onnellisuutta? Kysymys saattaa kuulostaa vähän erikoiselta, mutta yksi ongelmani onnellisuuden kanssa on se, etten siedä sitä kovin kauaa. Kun minulla menee hyvin; kehitän itseäni, syön terveellistä (raaka)ravintoa, liikun,ajattelen positiivisesti ja kehittävästi kaikesta, teen asioita mistä pidän ja kuuntelen itseäni jne. on onnellisuuden sietäminen tietyn rajan jälkeen liikaa ja romahdan takaisin vanhoihin kaavoihin. Ahmin itseni kipeäksi, oksennan ja nukun oksennuksessani koska en kykyne liikkumaan kivun takia, elän itsetuhoista elämää,ja ahmin pakonomaisesti taas lisää ja oksennan uudestaan, vihaan itseäni.. Ahmiminen on pakkomielteistä (himo ahmia), enkä pysty estämään sitä vaikka en pidä ahmimisesta ja tiedän millainen helvetti siitä seuraa. Osaatko sanoa, miksi silti valitsen tuon tuskan, itsetuhoisan käyttäytymismallin onnen sijasta? Omaan tajuntaani tämä ei mahdu. Jos voin hyvin, miksi heitän kaiken hukkaan, kärsin, ja joudun aloittamaan kaiken alusta?


    2.Eikö sinua vaivaa ajatus siitä tulet menettämään kaiken, perheesi, läheisesi, unelmasi, ulkonäkösi, elämäsi, aivan kaiken kuolemalle? En todellakaan tarkoita kettuilla tällä, vaan aidosti kysyn, mitä asiasta ajattelet, koska tämä on yksi iso este minun ja onnellisuuden välillä. Minun sydämmeni itkee jo nyt verta nähdessäni itsetuhoisia, kuolevia läheisiäni, enkö kestä edes ajatusta rakkaideni menettämisestä.


    3. Mikä merkitys/tarkoitus elämällä on? Miksi me olemme täällä? Mitä merkitystä olla onnellinen, hengittää, elää? Elämä tuntuu minusta hyvin tyhjänpäiväiseltä,ohikiitävältä hetkeltä syntymän ja kuoleman välissä, turhalta, nopeasti ohi suoritettavalta, tyhjältä toiminnolta. Mistä saat voimaa nähdä mieltä tässä kaikessa?

    Anteeksi jos kuulostin turhan "synkältä", olisin aidosti kiinnostunut kuulemaan jonkun fiksun ihmisen ajatuksia asiasta, kukaan ei oikein tunnu tahtovan keskustella "oikeassa elämässä" syvemmistä jutuista.

    Ja mukavaa syksyä!!! (=

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentista, ihmettelin samalla, että tämmöisenkin avautumisen olen joskus skriivaillut!

    1. Jatkuvan onnellisuuden avain on sisäinen rauha sisällämme, joka on riippumaton ulkopuolisista tekijöistä ja asioista. Jojottelu positiivisuuden ja synkkyyden välillä kertoo siitä, että yritämme ottaa elämäämme uusia asioita ulkoa- eikä sisältäpäin. Kiinnitymme uusiin positiivisiin juttuihin, saamme iloa ja tasapainoa, mutta samalla hautaamme käsittelemättömät asiat syvemmälle tai lakaisemme ne hetkeksi sivuun. KOska olemme vain pinnallisesti vahvoja, annamme ulkopuolisten tekijöiden ravisutella kuortamme ja tällöin on vaarana helposti särkyä - ja palata vanhoihin kaavoihin.

    Pysyvän rauhan ja tasapainon edellytys on jatkuva itsetarkkailu, negatiivisten tunnetilojen hyväksyminen eli tunteiden tunteminen ja sitten niistä irtaantuminen. Anteeksianto niin muille kuin itselle, hyväksyminen, jatkuva oppiminen. Olet ehkä huomannut, että pohjalla käyminen on sysäys eteenpäin menemiselle. Jos kuitenkin toistaa aina samoja kaavoja ei mene eteenpäin. Toimintamalleja on muutettava: tuotava "peikot" päivänvaloon. Syömishäiriöillä usein peitetään menneisyydessä opittuja tunteita (huom. ne eivät ole me) ja opittua on myös niiden käsittelytavat. Voimme kuitenkin uudelleen ohjelmoida itsemme vaikka ihan täysin :) Se on hurjaa!

    2. Kuolemanpelko estää meitä olemasta läsnä. JOs olemme läsnä, meillä on kaikki hyvin. Mutta mielemme harhailee jatkuvasti tulevassa ja menneessä. Se pitää meitä selvitymis"moodissa" ja rajoittaa elämäämme monella tapaa. Mielestä irtaantuminen on näiden aikojen "Prosessi". Moni ei olisi aiemmin ikinä uskonut sen olevan mahdollista, mutta näitä kokemuksia näyttää tulevan jatkuvalla syötöllä. Suosittelen myös tutustumaan henkiseen kirjallisuuteen ja etenkin alkaa meditoimaan. Se voi muuttaa täysin käsityksen kuolemasta. Elämä on oikeasti ikuinen, kun sen oivaltaa :)

    3. Edellämainittu vastaus samaa: Kun meillä on resursseja (aivoissamme) vastaanottaa itse elämä, eli silloin, kun emme joudu "selvitymään" ja elää pelkojen varassa, se on tila, jossa oivallamme elämän merkityksen. LÄsnäolevassa tilassa ei ole ongelmia. Voit nauttia jokaisesta asiasta, mihin kohdistat huomiosi, vastaanottaa eteentulevat asiat ilman ennakkoluuloja. Se on kuin olisi lapsi. Ei ole rajoitteita, saa ilmaista itsensä vapaasti. Olen itsekin vasta kuoriutumassa munasta ja huomaan, mitä enemmän antaa ja avaa itseään, sitä enemmän hyvää oloa se tuo - niin itselle kuin muille.

    Länsimaissa on se ongelma, että kiellämme henkisyyden, eli sisäisen maailman, joka on kaikkein olennainen. Kun saamme kontaktin sieluumme ymmärrämme, eikä ole kysymystä miksi. Materialismi on harhaa. Samoin uskonnot voivat tuntua monelle vierailta, koska ne ovat "muilta omaksuttuja oppeja". Meidän tulee tuntea sisimmässämme se elämän syke. En tosiaan tiennyt vielä pari vuotta sitten mitään sisäisestä maailmasta ja kärsin. Nyt yhä useampi saa kontaktia, monesti puhtaamman ravinnon ja meditaation avulla.

    Tärkeää myös kannustava seura. Lue ihmeessä uudempia tekstejäni, spiralling-blogiani tai tule Raw iltaan saamaan tsemppiä :)

    Voimia sinulle ja kiitos mielenkiintoisista kysymyksistä <3

    Heidi

    VastaaPoista
  5. Kiitos Heidi valtavasti vastauksestasi!! (= Ihanaa, että jaksoit kirjoittaa noin pitkän tekstin, tuli jostain syystä ihan kyyneleet silmiin (POSITIIVISELLA TAVALLA!!) ja jotenkin lohdullinen olo. Kiitos paljon, blogisi on hieno ja aion todellakin alkaa seuraamaan postauksiasi aktiivisesti! (:

    Taisit saada mut oikeasti "heräämään", näitä lukiessa tuntuu, että joku pieni liekki on syttynyt mun sisälläni, olen tullut oikean tiedon äärelle.

    VastaaPoista

Kommentoi, tarkastele, peilaa, opi...